Australiasta tulee tasaisin väliajoin sähköpostia (lue: vähintään kerran kuussa) ja taas enemmän kuin aikoihin tahtoisin repäistä itseni irti tästä hetkestä, tästä elämäntilanteesta, päästä lähemmäksi Jumalaa ja voida paremmin.

Oikeasti pitää ehkä vain tyytyä siihen, että palapelin palat loksahtaa paikoilleen sitten kun on oikea aika. Ja lahjaksi saamaani rakkautta ja Jeesuksen valoa voi jakaa ja loistaa täällä Suomessakin. Mutta silti..

You don't need reason to help people

Siitä on aikaa, kun olen viimeksi kirjoitellut. Mutta ajattelin, että nyt olisi pitkästä aikaa jotain sanottavaa. En vieläkään lupaile mitään hulppeaa postaustahtia, mutta katsellaan.

Päädyin tavallaan vahingossa pariin auttamiseen liittyvään "projektiin" tänä syksynä. Toinen oli pieni tempaus nuortentoiminnassamme, jossa kerättiin lahjoituksia diakoniatyölle niiltä jotka tahtoivat osallistua. Toinen oli erään nuorten porukkamme osallistuminen Joulun lapsi- kampanjaan. Molemmat projektit tuotti loppujen lopuksi suurta iloa mulle. Oli hienoa nähdä, miten edes muutama ihminen osallistui ja oli ihana itse saada osallistua.

Jotenkin se on vaan iskenyt muhun, miten Jumala on mua siunannut. Mulla on hyvä koti, ruokaa ja vaatteita ja rahaa ostaa asioita ja matkustella kotipaikkakuntani ja opiskelupaikkakuntani väliä. Ja paljon tulee ostettua turhaa myös ja sellaista mitä ei välttämättä tarvitsisi ja liian vähän annettua rahaa vaikkapa johonkin. Tai aina ei edes ole pakko antaa rahaa, mutta ylipäätään auttaa.

Raamatussa Matteuksen evankeliumin kymmenennessä luvussa jakeen kahdeksan lopussa sanotaan "Lahjaksi olette saaneet lahjaksi antakaa." ja Raamattu puhuu myös siitä, miten meidän ei tulisi kerätä aarteita tänne maanpäälle vaan taivaisiin.Matteuksen evankeliumin kuudennessa luvussa jakeissa 19-21 sanotaan seuraavasti : "Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi."

Kaikki mitä meillä tässä elämässä on, on lahjaa Jumalalta. Elämä on lahja Jumalalta, ystävät on lahja Jumalalta. Jumala huolehtii meistä ja Jumalan ansiosta meillä on ruokaa ja ne vaatteet. Raamattu puhuu lähimmäisen rakkaudesta, siitä kuinka tulee rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä. Lähimmäisen rakkautta on, että me autetaan niitä ihmisiä joiden me nähdään tarvitsevan apua. Rakkauden jakamista eteenpäin ja sen lahjan antamista eteenpäin on monenlaista. Sitä on se, että sä autat sun ystävää kun se pyytää sulta apua vaikka johonkin käytännön ongelmaan, tai se haluaa puhua sulle. Sitä on se, kun sä pidät ovea auki toisille, annat paikkasi bussissa vanhukselle, lainaat jotakin toiselle, osallistut vaikka joulun lapsi- kampanjaan, annat rahaa vaikka SPR:n keräykseen, ostat kaupungilla kadun vieressä kyyhöttävälle kerjäläiselle vaikka jotain ruokajuttuja. Auttamista on niin monenlaista. Eikä auttamaan tarvitse välttämättä lähteä ulkomaille, jos siltä ei tunnu, kotimaassakin riittää autettavia. Ja tämä on sellainen asia, jonka kanssa itsekin tulee kamppailtua. Kuinka helposti tuleekaan suljettua silmät toisen hädältä ? Kuinka helppoa on kun kirkossa ilmoitetaan kolehti niin automaattisesti laittaa sinne jotain rahapussista löytyviä pikkuhiluja sen sijaan että kerrankin laittaisi sinne vaikka sen viiden euron setelin mikä siellä lompakossa myös on ? Huomaan itse kamppailevani näiden asioiden kanssa ja on tosi tärkeää että ne tunnistaa. Silloin niihin voi kiinnittää huomiota ja pyytää Jumalalta että Jumala muuttaisi mua niin, etten olisi niin itsekäs. Me niin helposti sorrutaan itsekkyyteen, syntisiä kun ollaan. Mutta sen taakse ei saa mennä piiloon, vaan se kuuluu uudestaan ja uudestaan tuoda Jumalalle ja pyytää Jumalaa muuttamaan itseä.

Kuuntelin tänään erästä radio-ohjelmaa, jossa tuli tämä Raamatun kohta, joka puhutteli mua suuresti. Olen kuullut/lukenut tämän kohdan ennenkin mutta nyt se iski jotenkin uudella tavalla.
"Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan, tuollaistako itsenne kurittamisen päivää? Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko, pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa, sitäkö te kutsutte paastoksi, Herran mielen mukaiseksi päiväksi ? Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi. Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: Tässä minä olen. Jos hävität sorron ikeen keskuudestasi ja lopetat sormella osoittelun ja pahat puheet, jos annat nälkäiselle omastasi ja ravitset sen, joka kärsii puutetta niin sinun pimeyteesi koittaa valo ja yön varjo muuttuu keskipäivän kirkkaudeksi. Ja Herra on alati ohjaava sinua. Aavikon paahteessakin hän elvyttää voimasi ja vahvistaa jäsenesi. Sinä olet kuin vehmas puutarha, kuin lähde, jonka vesi ei ehdy. " Jes.58:5-11

Kun luin tuon niin meni lähes kylmät väreet. Koin tosi vahvasti tulleeni itse puhutelluksi tämän Raamatun kohdan kautta. Usko on myös tekoja, ja ilman tekoja usko jää tosi tyhjäksi. Siksi on tärkeää, että myös lähdemme elämään todeksi sitä, minkä olemme Jumalalta oppineet. Jumala haluaa rohkaista meitä auttamaan ja toimimaan toinen toistemme hyväksi.

Ketä sinä voisit tänään auttaa, ja millä tavalla ?

Elämä on aika kivikkoista tällä hetkellä, eikä mulla ole oikein energiaa, inspiraatiota tai jaksamista päivitellä tänne mitään. Eikä oikeastaan mitään sanottavaakaan. Mutta käykää katsomassa, mitä olen kirjoittanut kakkosblogiini.

http://danceanywhereinyourheart.blogspot.fi/

Aihe, josta olen pitkään halunnut kirjoittaa kunnon tekstin, ja nyt se on vihdoin kirjoitettu ja julkaistu ! En oikein tiedä mitä ajatella, mutta jos te tiedätte niin heittäkääpäs sinne kommenttia ! Kiitän ja kumarran ja toivotan jokaiselle teistä oikein tosi siunattua syksyn jatkoa !  Palaillaan tän blogin puolella asioihin taas sitten, kun jaksamista taas riittää <3

Päiväni on tänään kulunut siivoamisen ohessa niin, että olen yrittänyt ajantasaistaa kalenteriani ja merkkailut sinne koulujuttuja ja syksyn aikatauluja. Olen myös etsinyt itselleni harjoittelupaikkaa ja lähetellyt asiaa koskien sähköposteja, sekä tuskaillut mistä saan kirjat tulevan opintokokonaisuuden ennakkotehtävää varten.

Kouluun palaaminen ei innosta minua lainkaan. Motivaationi ja energiatasoni ovat nollissa ja toisinaan pohdin, onko tämä ala edes minua varten, onko minusa tähän. Paljon muutakin on tapahtunut, joka tekee kouluun palaamisesta entistä vastenmielisempää ja vaikeampaa.

Tilannetta ei helpota se, että olen muutaman viikon sisään saanut pari sähköpostia YWAM:ilta Australiasta. Ne ovat kipeä muistutus unelmastani, jonka päästin liian helposti karkuun. Rukoilen ja haaveilen kuitenkin edelleen, että Jumala voisi minulle tuon koulun mahdollistaa, ja että valmistumisen jälkeiseksi kevääksi saisin lentää Australiaan tuohon kouluun. Ainut vain, että valmistun vasta 2015 jouluna ja rahoitus on edelleen hieman epäselvä. En tiedä vielä sitäkään, onko tämä se juttu, jota kohti Jumala haluaa mun pyrkivän.

Rukouksen voimalla eteenpäin ja olisi hirmuisen kivaa jos joku teistäkin jaksaisi ristiä kätensä tän unelman puolesta.

You are the strength that keeps me walking

Käyn elämässäni läpi tällä hetkellä liikaa sellaisia asioita, joiden jakamisen paikka ei ole internetissä. Haluan kuitekin jakaa jotain kanssanne. Seuraava kappale on minulle yksi rakkaimmista, ja huomaan palaavani sen äärelle aina hetkittäin elämässäni ja joka kerta rohkaistuvani ja saavani siitä voimaa. Toivottavasti se puhuu teillekin jotain. Siunausta ja mukavaa loppukesää teille ihanille <3

We pray for blessings, we pray for peace
Comfort for family, protection while we sleep
We pray for healing, for prosperity
We pray for Your mighty hand to ease our suffering
And all the while, You hear each spoken need
Yet love us way too much to give us lesser things

 'Cause what if your blessings come through rain drops
What if Your healing comes through tears
What if a thousand sleepless nights are what it takes to know You're near
What if trials of this life are Your mercies in disguise


We pray for wisdom, Your voice to hear
We cry in anger when we cannot feel You near
We doubt your goodness, we doubt your love
As if every promise from Your word is not enough
And all the while, You hear each desperate plea
And long that we'd have faith to believe

'Cause what if your blessings come through rain drops
What if Your healing comes through tears
What if a thousand sleepless nights are what it takes to know You're near
What if trials of this life are Your mercies in disguise
When friends betray us
When darkness seems to win
We know that pain reminds this heart
That this is not,
This is not our home
It's not our home

'Cause what if your blessings come through rain drops
What if Your healing comes through tears
What if a thousand sleepless nights are what it takes to know You're near

What if my greatest disappointments or the aching of this life
Is the revealing of a greater thirst this world can't satisfy
What if trials of this life
The rain, the storms, the hardest nights
Are your mercies in disguise 

Expectation is the root of all heartache - William Shakespeare

Saa nähdä poistanko tämän postauksen pian, mutta kokeillaan nyt kuitenkin. Tästä blogista ei tosin tiedä kuin marginaalinen joukko ellei sitten osaa jotenkin maagisesti tätä jostain netistä etsiä. Asiaan.

Kesä on jotenkin aina sellasta rakkauden hehkuttamisen ja ihainnoinnin aikaa. Lehdissä puhutaan kesäheiloista ja kesäromansseista ja kaikki se alkaa jo ihan keväällä kun enemmän tai vähemmän huumorilla todetaan, että jos ei heilaa helluntaina niin ei koko kesänä.

Ennen se sai mut kaipaan sitä, että mullakin olis joku ja miettiin sitä, että oonkohan ikuisesti sinkku. Musta on myös tosi surullista lukee tosi nuortenkin ihmisten blogeista ja kuulla niiden sanovan, että ne on niin surullisia kun ne on sinkkuja ja miksen seurustele, kuolen varmaan yksin sadan kissan kanssa. Tää aika ja yhteiskunta, media ja kaverit asettaa paineet siihen, että pitäisi seurustella, ei välttämättä edes rakkauden vaan ihan vaan sen seurustelun ja sen antaman statuksen takia. En koskaan ole itse seurustellut ihan vaan seurustelun takia, vaan oikeasti siksi, että rakastuin. Mutta myönnän, että oon tuntenu paineita siitä, että oon sinkku niinä hetkinä kun on tuntunut että melkein kaikki ympärillä seurustelee (huom. kärjistys).Myönnän myös itse ajatelleeni ja ajattelevani, että kuolen yksin sadan kissan kanssa jossain mökissä erakkona, mutta hei kannattaako sitä oikeasti vielä luopua kokonaan toivosta ?

Nykyään mietin, miksen osannut nauttia olostani silloin kun olin vielä sinkku, ja vieläpä sellainen sinkku etten koskaan ollut seurustellut kenenkään kanssa. Kaiken kokemani jälkeen soisin niin olevan edelleen. Miksi ? Sinkkuus ylipäätään vapauttaa toimimaan ja tekemään oman pään mukaan. Ei tarvitse miettiä sitä, haluaako kumppani samalla paikkakunnalle opiskelemaan tai kriiseillä miten etäisyys vaikuttaa suhteeseen, on vapaa menemään ja tekemään ja lähtemään. Itse luovuin monen vuoden haaveestani lähteä Australiaan missionuoriin, ja näin jälkikäteen voin todeta, ettei kannattanut. Ja parasta siinä, että on sinkku niin ettei ole koskaan ennen seurustellut on se, että sydän on miljoona kertaa ehjempi ja keveämpi, itsetunto edes hieman paremmissa kantimissa ja uskoo vielä oikeasti rakkauteen.

Viime vuonna mulla oli helluntaina heila. Sitä heilaa ei ole ollut enää tarkalleen ottaen 42viikkoon eli 10 kuukauteen (ellei mun matikkapää nyt levinny tässä haastavassa laskutoimituksessa). Se oli mun eka rakkaus, eka seurustelusuhde. Se tuli yllätyksenä varmaan kaikille, mulle itselleni eniten. Se oli epätodellista ja kaunista aikaa. Ja nytkin kun kirjoitan siitä, alan itkeä. Jossain kohtaa aistin jonkin olevan pielessä meidän välillä, mutta en koskaan saanut selvitettyä sitä, koska tulin jätetyksi. Ja tähän astisessa elämässäni se menee sinne vaikeimpien asioiden kategoriaan, mitä olen ikinä kokenut. Ja rehellisesti voin sanoa, etten koskaan sen jälkeen ole ollut entiseni. Kuulostaa ehkä kauhean dramaattiselta, mutta itse tiedän miten mulla menee tällä hetkellä ja voin näin aika rehellisesti sanoa. En saanut koskaan aikaa käsitellä sitä asiaa, enkä koskaan saanut mahdollisuutta selvittää asioita. Mulla ei ollut mitään sananvaltaa, olin vain pelinappula laudalla. Seurauksia tästä erosta olenkin sitten saanut siivota nämä 10 kuukautta ja saan vielä jatkossakin.

Mitä tahdon sanoa ? Varmaan ainakin sen, että nauttikaa sinkkuudesta, varsinkin jos ette koskaan ole seurustelleet. Se on ainutlaatuista aikaa. Uskon myös, että Jumalalla on jokaiselle tuolla jossain se joku toinen puolikas. Toivon ja rukoilen koko sydämestäni kaikille niille jotka ei ole seurustelleet tai vaikka olisivatkin, etteivät joudu pussaamaan kovin montaa sammakkoa ennenkuin se oikea prinssi löytyy. Koska se rikkoo ihmisen. Tai ainakin mut se rikkoi. Ja toinen asia, minkä tahdon sanoa on, että jos aloitatte ihmissuhteen niin aloittakaa se reilusti ja lopettakaa se reilusti. Sen on jokainen ihminen ansainnut. Koska jos te ette lopeta sitä reilusti niin te saatatte tuhota sen ihmisen, se ihminen voi olla tosi hajalla tosi pitkään. Minulla itselläni ei ollut helppoa, ei ole vieläkään. Olen epävarmempi, arempi ja rikkinäisempi kuin koskaan ennen. En usko enää rakkauteen, ja musta on tosi vaikeaa ajatella sitä, että uskaltaisin rakastua, koska tiedän miltä tuntuu sitten jos/kun tulee jätetyksi ja se on tunne jota en halua enää koskaan kokea. Muistan rukoilleeni silloin kun ero oli vielä tosi tuore juttu, että Jumala älä anna mun enään koskaan rakastua, jos se suhde päättyy eroon.

Niin että tässä ne mun vinkit. Olkaa reiluja toisillenne ja toteuttakaa tässäkin sitä, mitä Raamattu opettaa eli tehkää toisille niin kuin toivoisitte itsellenne tehtävän. Ja vaikka se sydän olisikin mennyt rikki niin Jumala antaa voimaa ja meidän pitää vaan luottaa siihen, että ehkä vielä joku päivä kaikki on paremmin.





"Kun suljen silmäni, näen kasvosi; kun kävelen, melkein tunnen kätesi omassani. Kaikki se on edelleen todellista minulle, mutta kun se aikaisemmin soi lohtua, nyt se jättää jälkeensä vain kipua."
-Dear John

Tanssiminen on ihanaa. Siitä on tullut mulle elämässä ainut henkireikä ja rakastan sitä. Kun tanssin mun on hyvä olla. Kun keskityn vain siihen musiikkiin ja liikkeeseen niin kaikki on hyvin, maailma ulkopuolella lakkaa olemasta eikä ajatukset harhaile. Tanssi tekee mut helpottuneeksi, mun on hetken verran helpompi olla, ilma kulkee ja hetken, pienen hetken olen onnellinen...









I dance because, there's no grater feeling in the world than moving to a piece of music and letting the rest of the world dissapear.

Etsikää elämästänne se teidän henkireikä. Edes se yksi asia, joka saa teidät onnelliseksi, silloinkin kun kaikki tuntuu hajoavan palasiin.

Raamattu opettaa meitä ajattelemaan, että me ollaan jokainen arvokkaita, ainutlaatuisia ja kauniita. Jumalan luomia  luomuksia, yksilöitä, jokainen Jumalan kuvia ja Jumala on luonut meistä juuri sellaisia kuin me ollaan siksi, että on nähnyt sen hyväksi. Jumala näkee meissä kauneutta ja katsoo meitä rakastaen, vaikka me ollaankin syntisiä, langetaan ja kompastellaan päivittäin.

Mun on helppo tän tiedon ja sen perusteella, mitä omin silmin nään, sanoa toista ihmistä kauniiksi. Mun kaikki naispuoleiset ystävät on tosi kauniita, sisäisesti ja ulkoisesti. Niillä on persoonallinen hymy, ihanat hiukset ja listaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkälle eteenpäin. Ne on siis oikeasti kauniita ulkoisesti ja niiden luonteet ja sydän on kauniita myös.

Mutta jostain syystä, kun mä katson peiliin, mä en nää mitään kaunista. Mun huomio keskittyy epäkohtiin, virheisiin iholla, kokoon, hiuksiin, ihan mihin vaan tälläseen seikkaan. Ja mä nään vaan vikoja, epäkohtia, asioita joihin en oo tyytyväinen. Ja vaikka joku mua joskus kehuiskin ( okei vähän kärjistettyä, mun ihanat ystävät monesti kommentoi kuinka kiva kampaus tai vaatteet jne) niin mä saatan silti mennä kotiin ja katsoa peiliin ja ihmetellä, että mitä se toinen oikein mussa näkee. Enkä mä pitkiä aikoja pysty peilin edessä viettämään silleen, että vaan katselisin itseäni, koska se on musta kiusallista ja ahdistavaa. Enkä varsinkaan katsomaan itseäni siitä peilistä ja sanomaan, että tästä ihmisestä mä tykkään, koska silloin valehtelisin.

Ja vaikka monesti olen täällä ja julkisesti puhunut siitä, kuinka mua on kiusattu ja kuinka oon päässyt siitä yli ja nyt osaan ja uskallan ja voin, niin sekään ei ihan täysin pidä paikkaansa. Ehkä se sellaisessa hetkellisessä itsevarmuuden puuskassa on pitänyt, mutta nyt olen pitkän ajan jälkeen herännyt pohtimaan ettei ehkä sittenkään. Toki isoja askeleita lähtötilanteesta ollaan otettu ja olen uskaltautunut moniin sellaisiin tilanteisiin, mihin se aiempi minä ei olisi uskaltanut. Mutta ehjä en vielä ole, enkä tiedä tulenko ehkä koskaan ehjäksi. Paljon edelleen mietin, että mitähän joku musta ajattelee ja meen lukkoon kun nään entisiä kiusaajiani. Eikä ne ilkeät sanat vieläkään valu kuin vesi hanhen selästä, vaikka kuinka niin toivoisin.

Joskus toivoin, että Jumala korjais mun itsetunnon nopeasti ja helposti, silleen yhdessä yössä. Aika naivi ajatus, eikö totta. Koska ehkä sillä, että mä olen joutunut kokemaan sen kaiken, mitä olen kokenut, on musta tullut sellainen kun nyt olen. Epävarma, arka, itseeni tyytymätön. Tajusin viime viikolla, että ehkä tällä on joku tarkotus, että tää on tällänen prosessi. Pitkä ja kivulias, mutta toivottavasti sellainen, joka vie kohti jotain parempaa. Tajusin myös että mitään pikakorjausta ei tähän asiaan ole. Ja että valtaosa siitä työstä, mikä vielä pitää tehdä on sellaista jonka pitää tapahtua mielen tasolla. Eikä sitä prosessia varmaan voi oikeastaan myöskään ohittaa, ei edes sillä että laihduttaisi. Olisin pienempi ehkä, mutten silti varmaan vieläkään tyytyväinen itseeni. Ehkä se, että käyn tän prosessin läpi vaikeemman kautta opettaa mua ja tekee musta vahvemman. Ja ehkä se on jotain, mistä voin tulevassa ammatissani ammentaa, ja osaan kohdata paremmin nuoria, jotka on samalla tavalla rikki kuin mä olen nyt.

Ja vaikka mua ärsyttää, miten kliseiseltä tää kuulostaa, niin uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Ja Jumala tietää sen tarkoituksen ja se saa riittää.

Insecurity isn't a pretty thing

Sairas elämä, sairas maailma. Jotenkin taas herätys siihen, miten paha tää aika ja maailma on missä me eletään. Miten syntisiä me ihmiset ollaan ja miten paljon tää maailma ja  ihmiset oikeasti kaipaa Jumalaa..

http://www.nationalrighttolifenews.org/news/2013/03/what-happened-when-my-pro-abortion-friend-saw-this-picture/

:''(

Ajatuksia tunteista

Kyllä joskus toivoisin, etten omaisi tunteita. Siis ihan tosissaan. Silloin kun tuntuu tosi kurjalta, toivoisin etten tuntisi mitään.
Jotkut tunteet taas on sellaisia, ettei mua lainkaan haittaa, että ne on olemassa. Eilen vilisseet, varsinkin ne äärimmäisen positiiviset tunteet on sellaisia, että mieluusti sellaisia lisää kiitos. Lisää pikkutyttömäistä kikatusta, lisää ujoja hymyjä, lisää kaikkea positiivista !

Ajattelen aika usein, että se että Jumala loi meille tunteet on samaan aikaan siunaus ja kirous. Kiroukselta tunteet tuntuu silloin kun elämä ei ole mitään muuta kuin pettymystä, surua ja ahdistusta. Silloin kun niitä tunteita ei saa vaimennettua eikä pyyhittyä pois vaikka kuinka tahtoisi.
Siunaukselta tunteet tuntuu silloin, kun ne on positiivisia, silloin kun ne voimaannuttaa ja silloin kun ne auttaa jaksamaan. Silloin kun niistä saa itsevarmuutta ja hyvää oloa.

Uskon elämässä tunteet ja niiden varaan liiallisesti heittäytyminen on huono juttu. Aina ei voi tehdä sitä, mikä omista tunteista katsottuna vaikuttaa hyvältä koska Raamattu, Jumalan sana sanoo toista. Uskon perustaksi tunteet ei myöskään sovi. Jos perustaisin mun uskon pelkästään tunteitten varaan, niin tähän astisen elämäni ja tunteitteni perusteella olisin heittänyt hanskat tiskiin jo aika kauan sitten ja luopunut lopullisesti toivosta. Onneksi Raamattu on pullollaan lupauksia meille ja Jumala on niiden antamiensa lupausten veroinen ja suurempi kuin olosuhteet ja mun tunteet.

Tällaisia ajatuksia elämän vuoristoradasta tänään ! Siunattua loppuviikkoa jokaiselle !

Tiedättekö kun joskus on niitä päiviä, että tahtoisi sulkea kaiken ulkopuolelleen ? Jäädä peiton alle nukkumaan eikä nousta ollenkaan. Tai kun haluaisi kääntää televisiossa kanavan, kun sieltä ei tule mitään muuta kuin ikäviä uutisia.

Mietin just tänään, että tää maailma missä me eletään, on kyllä aikamoinen hullunmylly, ja jo ihan vaan myös tää Suomi, missä itsekin tällä hetkellä asustelen. Paljon kaikkea kamalaa tapahtuu ihan koko ajan. Kaikki se kamala ei suoraan vaikuta muhun, osa ei vaikuta ollenkaan, osa vaikuttaa välillisesti ja osa ihan suoraan. Silti vaikkapa kirkkomme nykytilaa saa mut huolestumaan, ja miettimään sitä, kuinka kauan tässä uppoavassa laivassa pitää olla, olisiko parempi siirtyä jonnekkin vai yrittää taistella ja muuttaa kirkkoa sisältäpäin. Tai kuntaliitokset, aihe jota vihaan ehkä eniten maailmassa. Miksi kuntia pitää liittää toisiinsa ? Ja miten kamalaa jos rakas synnyinkuntanikin joutuisi näiden ikävien liitosten kohteeksi. Tai yleinen taloustilanne, ja se miten se vaikuttaa työllisyyteen. Kyllähän väkisinkin mietin, että pääsenkö koskaan kirkon töihin, kun koko ajan seurakunnat on säästökuurilla ja lakkauttaa virkoja.

Entäs henkilökohtaisemmat huolenaiheet. Miten olisi vaikka se, että ainut kesätyö, johon sain haastattelukutsun, kariutui . Tai ihmissuhde huolet ja käsiin mureneva ystäväpiiri (teitä muutamia timantteja lukuunottamatta). Ja kaikki miljoonat muut asiat elämässä, jotka pyörii mielessä.

Murehtia vois varmaan koko ikänsä. Elämänsä voi käyttää miettien asioita, jotka on menneisyydessä ja aiheuttaa huolta, ja asioita, jotka on tulevaisuudessa ja aiheuttaa huolta. Silloin ainut ongelma on vain se, ettei ehkä koskaan tule onnelliseksi, ja unohtaa elää hetkessä, kun elää aina vaan menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Raamattukin opettaa meitä pyhään huolettomuuteen. Siihen, että me oikeasti saataisiin antaa huolet ja kivut Jumalan käsiin, rukoilla häneltä neuvoja, apua ja lohdutusta. Raamattu rohkaisee meitä siihen, että me saadaan luottaa siihen, että Jumala auttaa, ajallaan ja tavallaan.. Vielä kun sen pieni ihmislapsikin oppisi !



33 Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. 34 Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. Matt.6:33-34

1. Oi rakkain Jeesukseni, piinattu, verinen, jo särkyy sydämeni, kun tuskaas muistelen. Sua taivaan kunnialla ylhäällä palveltiin, nyt orjantappuralla pää pyhä kruunattiin. 2. Ah kuinka, Herra taivaan, säikähtyy sieluni, kun kärsimääsi vaivaan on syynä syntini. Kuoleman, synnin orja vain vihan ansaitsin. Ristisi tähden kurja sain armon kuitenkin. 3. Vie minut, Paimen hyvä, taas omaan laumaasi. Suo, armolähde syvä, kuin ennen lahjasi. Suloista taivaan mannaa soi Henkes sanastas. Vieläkin voimaa anna, oi Herra laupias.

4. Nyt kiitos haavoistasi, syntisten ystävä! On ristinkuolemasi minulle elämä. Suo voimaa loppuun asti sinua seuraamaan, sinussa luottavasti myös kerran kuolemaan. 5. Kun joutuu viime retki, oi Jeesus, vahvista. Tuo kova lähdön hetki armollas huojenna. Ja sieluni kun aivan jo nääntyy tuskassa, kirvoita alta vaivan vaivasi voimalla. 6. Suo ristinuhrin loistaa lohtuna pelkooni. Se ahdistuksen poistaa, tuo rauhan sieluuni. Vain katson kasvojasi, jään, Jeesus, turviisi. Näin sinun kuolemasi on minun voittoni.

Lähde liikkeelle ja sytytä lamppusi itse

Huomaan, että siitä on pieni ikuisuus kun olen viimeksi kirjoittanut. Oikeastaan en ole jaksanut, on ollut liikaa koulutehtäviä ja on tapahtunut liian paljon asioita, joiden jakamisen paikka ei ole blogissani.



Elämä on joskus tosi hankalaa, monestakin syystä. On elämässä silti hyviäkin asioita. Omassanikin on muutama sellainen, joita ilman en tiedä, miten pärjäisin. Elämän vaikeutta pohtiessa huomasin myös, kuinka pitkä matka vuodessa on tullut kuljettua. Kuinka toisaalta erilaisessa elämäntilanteessa olen nyt, kuin olin vuosi sitten. Ja mieleen palaa tahtomattani ihmissuhde, joka vuosi sitten näistä päivistä sai alkunsa ja joka joidenkin kuukausien kuluttua siitä hajosi sirpaleisiin niin kuin kahvikuppi, jonka alkuviikosta vahingossa pudotin kiviselle laattalattialle.



Edellisen kuvan lause on hyvin totta. On tarpeeksi vaikeaa, jos ei löydä ketään joka ymmärtäisi tai haluaisi olla tukena. Mutta sitten kun on itsekin täysin hämillään ja ymmällään omasta elämästään, ja tuntuu ettei ymmärrä edes itseään niin on jotenkin tosi vaikeaa käsittää asioita. Ihmissuhteet on jännä juttu. Toisista ihmisistä tulee kamalan äkkiä tosi tärkeitä. Ja sitten on niitä ihmisiä joiden kanssa on jakanut paljon, ja joista välittää ja silti yhtäkkiä huomaakin olevansa tilanteessa, jossa se ihmissuhde tuntuu pala palalta murenevan käsiin, eikä siinä hetkessä järkytykseltään edes oikein ehdi tajuta mitä tapahtuu tai mitä pitäisi tehdä. Ystäväpiirin muutoksetkin on jotenkin tosi hämmentäviä. Musta tuntuu, että ainakin omassa elämässä ne on kuin aaltoliike, ja se on toisaalta aika kamalaa. Kun mietin mun yläastetta niin se porukka keiden kanssa silloin hengailin ja vietin paljon aikaa on hajonnut tosi pahasti. Sieltä on muutama ihminen, joiden kanssa vielä viettää silloin tällöin aikaa ja joiden kanssa juttelee ja pitää yhteyttä. Lukion kaveriporukka, sikäli kun sellaista oli on myös hajonnut. Moni päätti ettei kiinnosta pitää enää lukion jälkeen yhteyttä ja kehenkään ei ystävystynyt niin paljon, että yhteyttä pidettäisiin, ehkä yhtä lukuunottamatta. Vähän yli vuosi sitten, ehkä puolitoista vuotta menee lähemmäksi totuutta, mulla oli muutama tosi läheinen ystävä ja sellainen ystävä ja kaveripiiri ja nyt alan pikku hiljaa huomata, että sekin elää karuja muutoksen aikoja, ja huomaan että vähä vähältä mut eristetään porukasta ulos. Se on aika jotenkin karu havainto tehdä. Toisaalta sitä vastaan tahtoisi taistella, mutta toisaalta ei tiedä kannattaako, jos ne ihmiset ei kuitenkaan halua sitä.








Olisi ihan kamalan kivaa ja helppoa, jos Jumala vois korjata kaikki asiat ja sirpaleet elämässä niin, että kaikki tapahtuisi sormia napsauttamalla, se olisi niin kamalan helppoa. Että kerran kun sanoisi, että Jumala minä haluan oppia rakastamaan itseäni ja olla tyytyväinen ja lakata murehtimasta epätäydellisyyksistä ja muuta sellaista niin se olisi sillä korjattu. Harmi vaan ettei ole. Ja voin ihan kuinka paljon tahansa sanoa toisille, että Jumala rakastaa teitä ja Jumalalle te kelpaatte mutta sen uskominen todeksi omalla kohdalla on ihan eri juttu. Silti olisi ihan tosi kiva, jos näitä kaikkia kipuja ei tarvitsis elää läpi matkalla siihen itsestään pitämiseen. Ja ihan ylipäätäänkin vaan niitä kipuja. mitä elämässä eteen annetaan.

Toisaalta, niin kliseiseltä, kuin se kuulostaakin, niin ehkä joskus vielä kerran kaikki on hyvin ja kaikilla asioilla on tarkoituksensa, kun ne tapahtuu. Ja joskus ei voi odottaa, että se valo sinne tunnelin päähän ilmestyy itsesään vaan joskus on pakko nousta sieltä kuopasta ja tehdä itse. Joskus se on sen ehto, että tässä elämässä pääsee ikinä mihinkään ja joskus se on sen ehto, että joku päivä voi katsoa taakseen ja todeta, että nyt mä olen onnellinen ja voi vitsit, miten hyvä oli että tein noin, kylläpä kannatti !

"Älä odota, että valo ilmaantuu tunnelin päähän. Lähde liikkeelle, ja sytytä lamppusi itse."
-Sara Henderson

lähellesi, Vapahtaja

Pidin eilen mielestäni hyvin epäselvän hartauden, pahoittelut siitä. Olen yrittänyt vähentää valmiiden muistinpanojen käyttöä, jolloin vaikutelma saattaisi mielestäni olla vapautuneempi. Viimeksi tein suppeammat muistiinpanot, mutta olisivat ne paremmatkin voineet olla. Noh, ei voi mitään, toivottavasti joku silti sai siitä jotain.

Lopettelen "lomaviikkoani" (ei ollut oikeasti loma, vaan etä, mutta pikkuvikoja, ei ole hirveästi tuo opiskelu kyllä kiinnostanut, viimeistään tänä yönä paniikissa ja kahvin kera varmaan :D ) Ja luulin aluksi, että näkisin paljon kavereita ja muuta sellaista, mutta loppujen lopuksi olen ollut vain illat menossa, milloin liikkumassa, milloin kokoustamassa ja milloin muilla reissuilla. Päivät keskiviikkoa lukuunottamatta ovat sujuneet kotona, rauhassa kun muut ovat olleet koulussa ja töissä.

Olen tehnyt tokia hommia päivisin ja huolehtinut koirista, mutta pitkästä aikaa on myös ollut aikaa olla. Olen kovasti mielistynyt Samuli Edelmannin Rakkaimmat virret- levyyn, jota ahkerasti on tullut kuunneltua. Jonkin verran tavallista enemmän on ollut myös aikaa hiljentyä Raamatun äärelle ja tiistaina pääsin pitkästä aikaa raamattupiiriin, teki kyllä hyvää. Jossain määrin olen huomaamattani saanut elämäni kaaoksen keskelle pisaran verran levollisuutta ja luottamusta. Se ei ole paljon, mutta pisarakin on riittänyt. Ja samalla Jumala on saanut raottaa johdatuksen verhoa ja näyttänyt, että tässä minä olen sinun kanssasi koko ajan ollut, etkö huomaa ? ♥

Väsyneenä ja uupuneena, mutta silti hiukan levollisemmin mielin ensi viikkoon, ehkä kaikki järjestyy sittenkin..!
♥

Anna, Kristus, rohkeutta
mennä maastoon tiettömään,
jossa merkkejä en tunne,
vaille vastausta jään.
Juuri siellä sinuun juurrun,
vastuuseen viet laajempaan,
taikka suostun vähimmässä
uskollinen olemaan.



Liian suurten odotusten,
vaatimusten paineessa
vapauteen minun anna,
lepoon käydä, Jumala.
Rukouksen hiljaisuuteen,
valoon Kirjan avatun,lähellesi, Vapahtaja,
kutsut kesken taistelun.


Suurempi kuin sydämemme,
suurempi kuin ihmistyö
hiljaisuus on rukouksen,
siinä Luojan sydän lyö.
Siinä itse, armon Henki,
uupunutta uudistat.
Annat kasvullemme aikaa,
uuteen työhön valmistat.

Hän ei kadu kutsumistaan, hän on vahvuus heikkojen

1. Suurempi kuin sydämeni Jumalan on rakkaus. Suurempi kuin oma tahto Kutsujan on laupeus. Suurempi kuin oma into, ehdottomuus mieleni - uskollisuus Jumalamme kaikkea on suurempi. 2. Suurempi kuin epäilymme, suurempi kuin lankeemus, suurempi kuin pettymykset Jumalan on luottamus. Hän on itse kutsuessaan meihin istuttanut sen. Hän ei kadu kutsumistaan, hän on vahvuus heikkojen. 3. Yhtä pyydän, Vapahtaja, tänään yhtä pyydän vain: Näytä yhden päivän matka, askel, jonka tänään sain.Keiden kanssa, mihin suuntaan polku tänään avautuu? Millä tavoin Isän tahto meissä tänään tapahtuu?

4. Anna, Kristus, rohkeutta mennä maastoon tiettömään, jossa merkkejä en tunne, vaille vastausta jään.Juuri siellä sinuun juurrun, vastuuseen viet laajempaan, taikka suostun vähimmässä uskollinen olemaan. 5. Liian suurten odotusten, vaatimusten paineessa vapauteen minun anna, lepoon käydä, Jumala.Rukouksen hiljaisuuteen, valoon Kirjan avatun, lähellesi, Vapahtaja, kutsut kesken taistelun. 6. Suurempi kuin sydämemme, suurempi kuin ihmistyö hiljaisuus on rukouksen, siinä Luojan sydän lyö. Siinä itse, armon Henki, uupunutta uudistat. Annat kasvullemme aikaa, uuteen työhön valmistat.

Markku Kilpiö ja Anna-Maija Raittila 1984. Virsikirjaan 1986. Virsi 525

Who am I

Kenestä meistä on arvostelemaan toisiamme ? Ei kenestäkään. Jokainen meistä on tehnyt elämässään joskus huonoja valintoja, sanonut asioita, joita ei välttämättä ole tarkoittanut ja sitten jälkeenpäin katunut, loukannut jotakuta ja tullut itse loukatuksi. Meillä voi olla erilaisia helmasyntejä ja toinen saattaa langeta vähän erilaisiin synteihin kuin toinen.

Silti me ihmiset ollaan aina kovasti arvostelemassa toisiamme. Tuo on pahempi syntinen, koska se tekee näin, ja tuo taas ei ole, koska eihän sen synti nyt ole läheskään yhtä paha. Ja välillä tuntuu, että toiset synnit on pahempia kuin toiset, ihan vaan sen takia, että voi nähdä että toinen tekee syntiä. Ihminen on helppo tuomita, kun näkee sen tekevän asioita, joiden tietää olevan väärin ja raamatun vastaisia. Toisaalta, voidaanhan me ihan yhtä helposti tehdä sellaista syntiä, joka ei näy muille. Vaikkapa ajatella pahaa toisesta ihmisestä. Voin ajatella pahaa vaikkapa vanhasta naisesta, joka kävelee ohitseni kaupungilla, eikä hän koskaan saa tietää sitä. Eikä välttämättä saa tietää kukaan muukaan, ellen päätä kertoa asiasta. On monia muitakin syntejä, joita me ihmiset taitavasti piilotellaan, eikä kukaan arvaa meidän lankeavan sellaisiin, koska ne ei tiedä niistä mitään. Silti me sorrutaan siihen, että me arvostellaan toisiamme, ja laitetaan toisiamme paremmuusjärjestykseen, harmillisesti usein niin, että me pyritään korottamaan itseämme.

Usein me päädytään myös siihen tilanteeseen, että me pilkataan toisten vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Tehdään niistä pilaa ja vähätellään niitä. Sellaista voi olla vaikkapa se, että heittää jotain tyhmää läppää viiltelystä, tai parodioi syömishäiriötä, tai ihan vaan suoraan sanoo toiselle kun keskustellaan, että "voi kuule, ei tuo sinun vastoinkäymisesi ole mitään, muistatkos millaista mulla oli elämässä viime syksynä". Jos joku asia on ihmiselle niin iso ja vaikea, että se kokee sen ongelmaksi niin silloin se on sellainen. Me usein vähätellään omia, ja joskus myös toisten ongelmia, vaikka todellisuudessa ne voi olla meille itelle tosi isoja juttuja, vaikka ne jollekkin toiselle näyttäis tosi pieniltä. Eikä meillä ole oikeutta mennä sanomaan toiselle, että ei toi sun ongelma kuule oo yhtikäs mitään. Onhan meidän ongelmat ja hyvinvointi ja onnellisuus Jumalallekin samalla viivalla, miksei siis ongelmatkin. Suoran vähättelyn lisäksi myös tuo törkeän läpän heitto on tosi ilkeää. Jos ei ole itse kokenut, tai vaikka onkin, niin se ei oikeuta siihen, koska et voi ikinä tietää, miten se toinen ihminen kokee sen.

Sama pätee myös siihen, että kun joku haluaa puhua sulle asioistaan niin sä suutut niistä sille, alat painostaa sitä ja teet muuta vastaavaa. Miksi ? Se, että sä mollaat sitä toista sen ajattelumalleista tai teoista ei helpota sen ihmisen oloa, vaan pahentaa sitä. Jotkut asiat ja niistä eheytyminen ja ylitsepääseminen voi viedä tosi paljon aikaa, varsinkin jos ne on rikkoneet sitä ihmistä tosi pahasti. Esimerkiksi itsetuntoon liittyvät asiat on sellasia. Vaikka mun kiusaamisesta on jo muutama vuosi, niin se edelleen vaikuttaa siihen, miten mä näen itseni ja ajattelen itsestäni ja kyvyistäni. Tai vaikkapa ero, siitäkin ylitsepääseminen on prosessi, joka eri ihmisillä vie erimittaisen ajan ja voi olla erilainen ihmisistä riippuen. Oon ite oppinut, että kun rukoilen Jumalaa, niin Jumala ei ole niinkuin Cokis-automaatti johon laittaa kolikon ja painaa sitä Cokis nappulaa ja saa sen cokisen. Ei vaan kun me Jumalaa rukoillaan eli tässä vertauskuvassa laitetaan se kolikko sinne automaattiin niin me ei aina saada sieltä just sitä mitä me haluttais, tai ajateltais että olis meille parasta. Kyllä mäkin oon monesti rukoillut Jumalalta, että Jumala paranna mun itsetunto, mutta ei se tapahdu yhdessä yössä, niin että seuraavana aamuna herään ja yhtäkkiä oonkin vaan tosi tyytyväinen kaikkeen itsessäni. Ehkä mä en kestäis sitä muutosta, jos se tapahtuis niin pian. Ja ehkä mä opin itsestäni enemmän jos se on prosessi jonka on tarkoitus tapahtua hitaasti ja varmasti.

Mikä tässä tekstissä oli tarkoituksena ? Ideana oli oivallus, jonka juuri tein. Meillä ei ole lupaa tai oikeutta nostaa itseämme jalustalle ja ajatella, että me ollaan jotenkin muita parempia. Meillä ei ole oikeutta tuomita toisia heidän syntiensä perusteella, koska me itse ollaan ihan yhtälailla syntisiä ja sitä paitsi vain Jumalalla on oikeus tuomita. Meidän kristittyjen ei kuulu pilkata tai vähätellä toistemme ongelmia, vaan olla toistemme tukena ja rakentamassa toinen toistamme. Kohdataan toinen toisemme arvokkaina Jumalan luomuksina, säilytetään maltti ja tasapaino ja ollaan kärsivällisiä toisiamme kohtaan, Jumalakin on kärsivällinen meitä kohtaan ja Jumalalla on oma käsityksensä ajasta, eikä se aina mene yksi yhteen meidän käsityksen kanssa.

"31 Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä."  Mark.10:31



12 Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Joh.15:12




Isä, opeta meille se, että meistä kukaan ei ole toista parempi. Anna meidän muistaa, että me jokainen ollaan yhtälailla syntisiä, mutta anna myös muistaa se, että jokaisen syntisen tähden Jeesus kuoli ristillä. Anna, että me osattais tukea toinen toisiamme tällä uskontiellä ja auttaa vaikeuksissa sen sijaan, että lannistettais ja poljettais maahan. Siunaa ja varjele meitä. Amen!

Jumalan perhe

Tää on aihe, mistä en hirveesti puhu, enkä hirveästi kirjoita, mutta jota oon pohtinut päässäni sitäkin enemmän. Haluan jakaa tän, koska tiedän noiden sivutietojen perusteella, että tätä lukee muutkin kuin ne jotka on merkanneet itsensä lukijoiksi ja toivon että joku saa tästä jotain.



 "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12).

Tän kohdan myötä mulle on monessa merkityksessä kirkastunut se, miten tärkeää olisi että me noudatettaisiin tätä ohjetta.

Mä monesti kuulen ihmisten kertovan, että kun ne tuli seurakuntaan niin ne tunsi heti kuuluvansa porukkaan. Ne otettiin avosylin vastaan ja ne koki olevansa tervetulleita. Ja mä oon jokaisen sellasen ihmisen puolesta onnellinen, koska mikään ei oo sen tärkeämpää kuin että tuntee olonsa tervetulleeksi. Tai no on toki asioia, mitkä on tärkeämpiä, mutta ymmärrätte ehkä ajatuksen, jota ajan takaa ?

Seurakunnan pitäisi olla tällainen paikka. Huolihan Jeesuskin jokaisen ihmisen luokseen katsomatta hänen sukupuoltaan, ihonväriään tai ulkonäköään. Jeesus aterioi syntisten kanssa ja paransi sairaat. Kaikki olivat tervetulleita seuraamaan häntä.

Kuten täällä blogin puolella olen muutamaan otteeseen maininnut ja tosi elämässä minut tuntevat tietävät, että historiaani kuuluu ajanjakso, joka kesti useita vuosia, ja jona minua kiusattiin. Se  huononsi itsetuntoani ja se teki minusta useiksi vuosiksi sisäänpäin kääntyneen. Toisaalta huomaan kokemieni asioiden johdattaneen minut siihen pisteeseen missä olen nyt.

Tulin seurakuntaan riparin jälkeisenä kesänä. Olin innostunut isostelusta ja halusin itsekin isoseksi ja seurakunnan toiminta ja sanoma olivat alkaneet kiinnostaa. Jo tuolloin ujona tyttönä astelin isoskoulutukseen, onnekseni muutama kaveri turvanani. Tykkäsin toiminnasta ja osallistuin mielelläni. Siihen asti, kunnes kaveri porukkani hajosi. Muutama ystäväni vain lakkasi käymästä nuortenilloissa ja yksi ystäväni alkoi seurustella pojan kanssa, johon tutustui isoskoulutuksessa. Minulla ei ollut seuraa, joten ajattelin että yhtä hyvin voisin tutustua uusiin ihmisiin. Toki jonkin verran tunsin ihmisiä seurakunnasta keihin olin tutustunut, mutta ne kaikki olivat jääneet vain tuttuuden tasolle.
Muistan kuinka yritin tsempata itseäni käymään nuortenilloissa ja vastaavissa, koska pidin opetuksista ja hartauksista. Oli kuitenkin vaikeaa tulla paikalle kun tiesi, ettei paikalla ollut lähes koskaan ketään, joka olisi halunnut tutustua minuun. Jaksoin muutaman kuukauden tulla nuorteniltoihin, istua muutaman tunnin yksin ja palata kotiin vaihtamatta muita sanoja kuin "moi!"- tervehdyksen illan vetäjän kanssa, aina edes näin onnekkaasti ei käynyt. Niinpä jäin kotiin.

Lukion ensimmäinen vuosi päättyi väsyneissä merkeissä. Olin koko vuoden pyrkinyt saavuttamaan mahdollisimman hyvät arvosanat ja olin uuvuksissa, sillä koealueet ja tehtävät olivat paljon laajempia kuin yläasteeella. Kesällä olin tuttuun tapaan isosena ja muistin taas kuinka kivaa onkaan hengata seurakunnan jutuissa. Niinpä silloisen ystäväni kanssa rohkaistuimme ilmoittautumaan seurakuntamme syysleirille ja jännittynein mielin suuntasimme leirille. Yllätyksekseni tutustuin leirillä muutamaan vanhempaan nuoreen, joista erityisesti toinen rohkaisi minua tulemaan seurakuntaan. Siitä alkoi aktiivinen seurakunnassa käyntini, jolle ei vielä toistaiseksi ole näkynyt loppua. Toisaalta tie tähän hetkeen ei ole ollut helppo. Ensimmäinen vuosi paluuni jälkeen oli vaikein. Olin muutenkin rikki itseni kanssa, eikä sitä helpottanut etten edelleenkään tuntenut oloani tervetulleeksi seurakunnassa. Muistan itkeneeni monena iltana sitä, ettei kukaan ollut tullut juttelemaan kanssani ja lähteneeni yksin kotiin kenenkään edes tervehtimättä minua. Oli surullista seurata, että kaikilla oli omat porukkansa, totta kai, olivathan he olleet seurakunnassa paljon pidempään kuin minä ja siksi sisäpiirissä.

Nyt asiat ovat paremmin. Minulla on ystäviä ja paljon tuttuja ja kavereita seurakunnassa. Silti monesti edelleen tulee hetkiä jolloin huomaan istuvani yksin, pitkiäkin aikoja. Se on ikävää. Vaikka olen sosiaalistunut paljon siitä, millainen joskus olin, olen silti vielä epävarma. Ja uskon, etten ole ainoa. En jaa tarinaani siksi, että kaipaisin sääliä. Jaan tarinani siksi, että joku, joka kokee samaa voisi tietää, että tästä kaikesta voi päästä yli, ja että ihmiset voisivat nähdä, että sillä muutaman sanan sanomisella toiselle ihmiselle voi oikeasti ollakin iso merkitys.

Jeesus ei valikoinut seuraajiaan millään perusteilla. Ajattelen ettei meidänkään pitäisi valikoida seuraamme iän, sukupuolen, ulkonäön tai muiden ominaisuuksien perusteella, vaan pyrkiä kohtaamaan jokainen ihminen ja välittämään hänelle Jumalan rakkautta. Ymmärrän ettei se ole helppoa, on ihmisiä joiden kohdalla meistä tuntuu, ettemme ikinä voi tulla toimeen hänen kanssaan, mutta silti kannattaa aina yrittää. Liian usein me eristäydytään ja ajatellaan, että en voi jutella tuolle ihmiselle koska en tunne sitä, en voi jutella tuolle ihmiselle koska hän on mielestäni outo, en voi jutella tuolle ihmiselle, koska hän on minua nuorempi ja meillä ei ole kuitenkaan mitään yhteistä, ja niin edelleen. Siis mitä ihmettä ?

Ei noissa perusteluissa ole mitään järkeä. Jokainen meistä on Jumalan luomus, Jumalan mestariteos ja ihan yhtä arvokas. Jokainen meistä on erilainen, ja erilaisuus on rikkautta. Siksi ei ole olemassa toista samanlaista ihmistä kuin sinä olet.

Opetellaan muistamaan tämä. Rohkaistutaan Jeesuksen rakkaudesta ja mennään sanomaan vaikka vaan moi ja mitä kuuluu, sellaiselle ihmiselle, jota me ei ennen olla kohdattu. Sillä saattaa saada ystäviä, elämänmittaisia sellaisia, ja vaikkei saisikaan, niin sillä saattaa olla iso merkitys toisen itsetunnolle, tai se että kehut vaikkapa jonkun vaatetta tai kampausta voi piristää hänen kurjaa päiväänsä. Uskon, että jokaisella meistä on opittavaa tämän asian suhteen, niin myös minulla.

Seurakunta on Jumalan perhe, yksi ruumis, johon kaikki ovat tervetulleita. Jokainen meistä on Jumalan silmissä samalla viivalla ja jokainen Hänelle yhtä rakas.

Freedom is knowing your value!

Tänään:

♥  kuin iloseks voi hetkeksi tulla siitä, että saa tehtyä hyvän treenin ja hukuttautua tanssiin niin, että unohtaa kaiken muun ja on vaan siinä hetkessä
♥  näkee ihmisen, josta just ajatteli ettei varmaan nää sitä pitkään aikaa ja sitten kuitenkin näkee sen
♥  useita kuppeja kahvia
♥ talvimaisemat
♥ sovitut jutut tulevaisuudessa, joista tietää, että tulee hyvä mieli

Joku sanoisi eräästä tänään mulle tapahtuneesta jutusta, että toihan on selkeetä sattumaa. Mutta musta se saatto myös olla Jumalasta. Sitä paitsi en edes usko sattumaan. Ihminen, joka oli  tukena, luotettava ja helposti lähestyttävä. Ei olla nähty ikuisuuksiin, just mietin kuin kiva olis nähdä, mutta ei kuitenkaan varmaan nähdä. Ja sitten vahingossa tavataan, saan halauksen ja ehditään vaihtaa pikaiset kuulumiset. Parasta on se kun joku sanoo, meidän täytyy nähdä ja jutella. Se on parasta silloin, kun tietää toisen oikeasti tarkoittavan sitä, ja tietää että se aika varmasti toteutuukin.. ainakin niin kovasti kovasti toivon !