Raamattu opettaa meitä ajattelemaan, että me ollaan jokainen arvokkaita, ainutlaatuisia ja kauniita. Jumalan luomia  luomuksia, yksilöitä, jokainen Jumalan kuvia ja Jumala on luonut meistä juuri sellaisia kuin me ollaan siksi, että on nähnyt sen hyväksi. Jumala näkee meissä kauneutta ja katsoo meitä rakastaen, vaikka me ollaankin syntisiä, langetaan ja kompastellaan päivittäin.

Mun on helppo tän tiedon ja sen perusteella, mitä omin silmin nään, sanoa toista ihmistä kauniiksi. Mun kaikki naispuoleiset ystävät on tosi kauniita, sisäisesti ja ulkoisesti. Niillä on persoonallinen hymy, ihanat hiukset ja listaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkälle eteenpäin. Ne on siis oikeasti kauniita ulkoisesti ja niiden luonteet ja sydän on kauniita myös.

Mutta jostain syystä, kun mä katson peiliin, mä en nää mitään kaunista. Mun huomio keskittyy epäkohtiin, virheisiin iholla, kokoon, hiuksiin, ihan mihin vaan tälläseen seikkaan. Ja mä nään vaan vikoja, epäkohtia, asioita joihin en oo tyytyväinen. Ja vaikka joku mua joskus kehuiskin ( okei vähän kärjistettyä, mun ihanat ystävät monesti kommentoi kuinka kiva kampaus tai vaatteet jne) niin mä saatan silti mennä kotiin ja katsoa peiliin ja ihmetellä, että mitä se toinen oikein mussa näkee. Enkä mä pitkiä aikoja pysty peilin edessä viettämään silleen, että vaan katselisin itseäni, koska se on musta kiusallista ja ahdistavaa. Enkä varsinkaan katsomaan itseäni siitä peilistä ja sanomaan, että tästä ihmisestä mä tykkään, koska silloin valehtelisin.

Ja vaikka monesti olen täällä ja julkisesti puhunut siitä, kuinka mua on kiusattu ja kuinka oon päässyt siitä yli ja nyt osaan ja uskallan ja voin, niin sekään ei ihan täysin pidä paikkaansa. Ehkä se sellaisessa hetkellisessä itsevarmuuden puuskassa on pitänyt, mutta nyt olen pitkän ajan jälkeen herännyt pohtimaan ettei ehkä sittenkään. Toki isoja askeleita lähtötilanteesta ollaan otettu ja olen uskaltautunut moniin sellaisiin tilanteisiin, mihin se aiempi minä ei olisi uskaltanut. Mutta ehjä en vielä ole, enkä tiedä tulenko ehkä koskaan ehjäksi. Paljon edelleen mietin, että mitähän joku musta ajattelee ja meen lukkoon kun nään entisiä kiusaajiani. Eikä ne ilkeät sanat vieläkään valu kuin vesi hanhen selästä, vaikka kuinka niin toivoisin.

Joskus toivoin, että Jumala korjais mun itsetunnon nopeasti ja helposti, silleen yhdessä yössä. Aika naivi ajatus, eikö totta. Koska ehkä sillä, että mä olen joutunut kokemaan sen kaiken, mitä olen kokenut, on musta tullut sellainen kun nyt olen. Epävarma, arka, itseeni tyytymätön. Tajusin viime viikolla, että ehkä tällä on joku tarkotus, että tää on tällänen prosessi. Pitkä ja kivulias, mutta toivottavasti sellainen, joka vie kohti jotain parempaa. Tajusin myös että mitään pikakorjausta ei tähän asiaan ole. Ja että valtaosa siitä työstä, mikä vielä pitää tehdä on sellaista jonka pitää tapahtua mielen tasolla. Eikä sitä prosessia varmaan voi oikeastaan myöskään ohittaa, ei edes sillä että laihduttaisi. Olisin pienempi ehkä, mutten silti varmaan vieläkään tyytyväinen itseeni. Ehkä se, että käyn tän prosessin läpi vaikeemman kautta opettaa mua ja tekee musta vahvemman. Ja ehkä se on jotain, mistä voin tulevassa ammatissani ammentaa, ja osaan kohdata paremmin nuoria, jotka on samalla tavalla rikki kuin mä olen nyt.

Ja vaikka mua ärsyttää, miten kliseiseltä tää kuulostaa, niin uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Ja Jumala tietää sen tarkoituksen ja se saa riittää.