Jumala ei aiheuta kärsimystä, jotta olisi tarpeellinen. Voi olla tilanteita, joissa Jumala antaa kärsimystä, jotta ihminen huomaisi Jumalan olevan hänelle tarpeellinen.
Selailin äsken mun vihkoa, jonne mulla on tapana tehdä muistiinpanoja kun oon nuortenillan opetuksessa tai raamiksessa tai vastaavassa. Löysin sieltä kohdan jota oltiin luettu viime kesänä Raamattupiirissä. Tai no se tais olla enenmmäkin sellanen raamiksen kevennys kun luettiin Jobin kirjaa niin päätettiin sitten lukee 3 luku sananlaskuista. Ja sieltä löyty yks kohta jonka olin erityisesti halunnu ottaa ylös. Se on siis Sananlaskujen kolmannesta luvusta
11 Älä torju, poikani, Herran kuritusta, älä katkeroidu, kun hän ojentaa sinua
12 jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa niin kuin isä omaa lastaan.
Sitten olin kirjottanut perään tälläsen lauseen: Rakastetaanko me niitä siunauksia, mitä Jumala antaa, vai rakastetaanko me Jumalaa ?
Niin siinäpä sitä pohtimista ihan jokaiselle luulisin. Me saadaan Jumalalta siunauksia mutta entäs sitten kun ei tuukkaan Jumalalta enää siunauksia vaan ihan jotain muuta. Onko se oman uskon perusta siinä että Jumala siunaa sua hyvillä asioilla ja rakennat sen perustan sille ja sitten kun siunauksia lakkaa tulemasta niin se usko Jumalaan alkaa horjua. Se uskon perusta pitäis olla siinä Jumalan rakkaudessa, ei niissä siunauksissa.
Tähän toinen ote omista muistiinpanoistani: Job menetti kaiken ja meillä on Jobiin verrattuna paljon, mutta Job rakasti Jumalaa eikä Jumalalta saamiaan siunauksia.
Jobia kohtas vastoinkäymiset mutta Job ei silti luopunu uskostaan eikä siitä ensirakkaudesta Jumalaan vaikka elämässä ei menny hyvin ja tuli vastoinkäymisiä. Just siks että Jobin uskon pohjana oli Jumalan rakkaus, ei Jumalan siunaukset. Musta tää sama asenne ois tosi hyvä ottaa myös omaan elämään. Enkä nyt siis sano ettei niistä siunauksista saa olla ilonen, ei en tosiaan tarkota sitä. Kyllä niistä siunauksista saa ja kuuluukin olla ilonen mutta sitä uskoa ei pidä rakentaa niiden varaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti