Huomaan, että siitä on pieni ikuisuus kun olen viimeksi kirjoittanut. Oikeastaan en ole jaksanut, on ollut liikaa koulutehtäviä ja on tapahtunut liian paljon asioita, joiden jakamisen paikka ei ole blogissani.
Elämä on joskus tosi hankalaa, monestakin syystä. On elämässä silti hyviäkin asioita. Omassanikin on muutama sellainen, joita ilman en tiedä, miten pärjäisin. Elämän vaikeutta pohtiessa huomasin myös, kuinka pitkä matka vuodessa on tullut kuljettua. Kuinka toisaalta erilaisessa elämäntilanteessa olen nyt, kuin olin vuosi sitten. Ja mieleen palaa tahtomattani ihmissuhde, joka vuosi sitten näistä päivistä sai alkunsa ja joka joidenkin kuukausien kuluttua siitä hajosi sirpaleisiin niin kuin kahvikuppi, jonka alkuviikosta vahingossa pudotin kiviselle laattalattialle.
Edellisen kuvan lause on hyvin totta. On tarpeeksi vaikeaa, jos ei löydä ketään joka ymmärtäisi tai haluaisi olla tukena. Mutta sitten kun on itsekin täysin hämillään ja ymmällään omasta elämästään, ja tuntuu ettei ymmärrä edes itseään niin on jotenkin tosi vaikeaa käsittää asioita. Ihmissuhteet on jännä juttu. Toisista ihmisistä tulee kamalan äkkiä tosi tärkeitä. Ja sitten on niitä ihmisiä joiden kanssa on jakanut paljon, ja joista välittää ja silti yhtäkkiä huomaakin olevansa tilanteessa, jossa se ihmissuhde tuntuu pala palalta murenevan käsiin, eikä siinä hetkessä järkytykseltään edes oikein ehdi tajuta mitä tapahtuu tai mitä pitäisi tehdä. Ystäväpiirin muutoksetkin on jotenkin tosi hämmentäviä. Musta tuntuu, että ainakin omassa elämässä ne on kuin aaltoliike, ja se on toisaalta aika kamalaa. Kun mietin mun yläastetta niin se porukka keiden kanssa silloin hengailin ja vietin paljon aikaa on hajonnut tosi pahasti. Sieltä on muutama ihminen, joiden kanssa vielä viettää silloin tällöin aikaa ja joiden kanssa juttelee ja pitää yhteyttä. Lukion kaveriporukka, sikäli kun sellaista oli on myös hajonnut. Moni päätti ettei kiinnosta pitää enää lukion jälkeen yhteyttä ja kehenkään ei ystävystynyt niin paljon, että yhteyttä pidettäisiin, ehkä yhtä lukuunottamatta. Vähän yli vuosi sitten, ehkä puolitoista vuotta menee lähemmäksi totuutta, mulla oli muutama tosi läheinen ystävä ja sellainen ystävä ja kaveripiiri ja nyt alan pikku hiljaa huomata, että sekin elää karuja muutoksen aikoja, ja huomaan että vähä vähältä mut eristetään porukasta ulos. Se on aika jotenkin karu havainto tehdä. Toisaalta sitä vastaan tahtoisi taistella, mutta toisaalta ei tiedä kannattaako, jos ne ihmiset ei kuitenkaan halua sitä.
Olisi ihan kamalan kivaa ja helppoa, jos Jumala vois korjata kaikki asiat ja sirpaleet elämässä niin, että kaikki tapahtuisi sormia napsauttamalla, se olisi niin kamalan helppoa. Että kerran kun sanoisi, että Jumala minä haluan oppia rakastamaan itseäni ja olla tyytyväinen ja lakata murehtimasta epätäydellisyyksistä ja muuta sellaista niin se olisi sillä korjattu. Harmi vaan ettei ole. Ja voin ihan kuinka paljon tahansa sanoa toisille, että Jumala rakastaa teitä ja Jumalalle te kelpaatte mutta sen uskominen todeksi omalla kohdalla on ihan eri juttu. Silti olisi ihan tosi kiva, jos näitä kaikkia kipuja ei tarvitsis elää läpi matkalla siihen itsestään pitämiseen. Ja ihan ylipäätäänkin vaan niitä kipuja. mitä elämässä eteen annetaan.
Toisaalta, niin kliseiseltä, kuin se kuulostaakin, niin ehkä joskus vielä kerran kaikki on hyvin ja kaikilla asioilla on tarkoituksensa, kun ne tapahtuu. Ja joskus ei voi odottaa, että se valo sinne tunnelin päähän ilmestyy itsesään vaan joskus on pakko nousta sieltä kuopasta ja tehdä itse. Joskus se on sen ehto, että tässä elämässä pääsee ikinä mihinkään ja joskus se on sen ehto, että joku päivä voi katsoa taakseen ja todeta, että nyt mä olen onnellinen ja voi vitsit, miten hyvä oli että tein noin, kylläpä kannatti !
"Älä odota, että valo ilmaantuu tunnelin päähän. Lähde liikkeelle, ja sytytä lamppusi itse."
-Sara Henderson
