Jumalan perhe

Tää on aihe, mistä en hirveesti puhu, enkä hirveästi kirjoita, mutta jota oon pohtinut päässäni sitäkin enemmän. Haluan jakaa tän, koska tiedän noiden sivutietojen perusteella, että tätä lukee muutkin kuin ne jotka on merkanneet itsensä lukijoiksi ja toivon että joku saa tästä jotain.



 "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12).

Tän kohdan myötä mulle on monessa merkityksessä kirkastunut se, miten tärkeää olisi että me noudatettaisiin tätä ohjetta.

Mä monesti kuulen ihmisten kertovan, että kun ne tuli seurakuntaan niin ne tunsi heti kuuluvansa porukkaan. Ne otettiin avosylin vastaan ja ne koki olevansa tervetulleita. Ja mä oon jokaisen sellasen ihmisen puolesta onnellinen, koska mikään ei oo sen tärkeämpää kuin että tuntee olonsa tervetulleeksi. Tai no on toki asioia, mitkä on tärkeämpiä, mutta ymmärrätte ehkä ajatuksen, jota ajan takaa ?

Seurakunnan pitäisi olla tällainen paikka. Huolihan Jeesuskin jokaisen ihmisen luokseen katsomatta hänen sukupuoltaan, ihonväriään tai ulkonäköään. Jeesus aterioi syntisten kanssa ja paransi sairaat. Kaikki olivat tervetulleita seuraamaan häntä.

Kuten täällä blogin puolella olen muutamaan otteeseen maininnut ja tosi elämässä minut tuntevat tietävät, että historiaani kuuluu ajanjakso, joka kesti useita vuosia, ja jona minua kiusattiin. Se  huononsi itsetuntoani ja se teki minusta useiksi vuosiksi sisäänpäin kääntyneen. Toisaalta huomaan kokemieni asioiden johdattaneen minut siihen pisteeseen missä olen nyt.

Tulin seurakuntaan riparin jälkeisenä kesänä. Olin innostunut isostelusta ja halusin itsekin isoseksi ja seurakunnan toiminta ja sanoma olivat alkaneet kiinnostaa. Jo tuolloin ujona tyttönä astelin isoskoulutukseen, onnekseni muutama kaveri turvanani. Tykkäsin toiminnasta ja osallistuin mielelläni. Siihen asti, kunnes kaveri porukkani hajosi. Muutama ystäväni vain lakkasi käymästä nuortenilloissa ja yksi ystäväni alkoi seurustella pojan kanssa, johon tutustui isoskoulutuksessa. Minulla ei ollut seuraa, joten ajattelin että yhtä hyvin voisin tutustua uusiin ihmisiin. Toki jonkin verran tunsin ihmisiä seurakunnasta keihin olin tutustunut, mutta ne kaikki olivat jääneet vain tuttuuden tasolle.
Muistan kuinka yritin tsempata itseäni käymään nuortenilloissa ja vastaavissa, koska pidin opetuksista ja hartauksista. Oli kuitenkin vaikeaa tulla paikalle kun tiesi, ettei paikalla ollut lähes koskaan ketään, joka olisi halunnut tutustua minuun. Jaksoin muutaman kuukauden tulla nuorteniltoihin, istua muutaman tunnin yksin ja palata kotiin vaihtamatta muita sanoja kuin "moi!"- tervehdyksen illan vetäjän kanssa, aina edes näin onnekkaasti ei käynyt. Niinpä jäin kotiin.

Lukion ensimmäinen vuosi päättyi väsyneissä merkeissä. Olin koko vuoden pyrkinyt saavuttamaan mahdollisimman hyvät arvosanat ja olin uuvuksissa, sillä koealueet ja tehtävät olivat paljon laajempia kuin yläasteeella. Kesällä olin tuttuun tapaan isosena ja muistin taas kuinka kivaa onkaan hengata seurakunnan jutuissa. Niinpä silloisen ystäväni kanssa rohkaistuimme ilmoittautumaan seurakuntamme syysleirille ja jännittynein mielin suuntasimme leirille. Yllätyksekseni tutustuin leirillä muutamaan vanhempaan nuoreen, joista erityisesti toinen rohkaisi minua tulemaan seurakuntaan. Siitä alkoi aktiivinen seurakunnassa käyntini, jolle ei vielä toistaiseksi ole näkynyt loppua. Toisaalta tie tähän hetkeen ei ole ollut helppo. Ensimmäinen vuosi paluuni jälkeen oli vaikein. Olin muutenkin rikki itseni kanssa, eikä sitä helpottanut etten edelleenkään tuntenut oloani tervetulleeksi seurakunnassa. Muistan itkeneeni monena iltana sitä, ettei kukaan ollut tullut juttelemaan kanssani ja lähteneeni yksin kotiin kenenkään edes tervehtimättä minua. Oli surullista seurata, että kaikilla oli omat porukkansa, totta kai, olivathan he olleet seurakunnassa paljon pidempään kuin minä ja siksi sisäpiirissä.

Nyt asiat ovat paremmin. Minulla on ystäviä ja paljon tuttuja ja kavereita seurakunnassa. Silti monesti edelleen tulee hetkiä jolloin huomaan istuvani yksin, pitkiäkin aikoja. Se on ikävää. Vaikka olen sosiaalistunut paljon siitä, millainen joskus olin, olen silti vielä epävarma. Ja uskon, etten ole ainoa. En jaa tarinaani siksi, että kaipaisin sääliä. Jaan tarinani siksi, että joku, joka kokee samaa voisi tietää, että tästä kaikesta voi päästä yli, ja että ihmiset voisivat nähdä, että sillä muutaman sanan sanomisella toiselle ihmiselle voi oikeasti ollakin iso merkitys.

Jeesus ei valikoinut seuraajiaan millään perusteilla. Ajattelen ettei meidänkään pitäisi valikoida seuraamme iän, sukupuolen, ulkonäön tai muiden ominaisuuksien perusteella, vaan pyrkiä kohtaamaan jokainen ihminen ja välittämään hänelle Jumalan rakkautta. Ymmärrän ettei se ole helppoa, on ihmisiä joiden kohdalla meistä tuntuu, ettemme ikinä voi tulla toimeen hänen kanssaan, mutta silti kannattaa aina yrittää. Liian usein me eristäydytään ja ajatellaan, että en voi jutella tuolle ihmiselle koska en tunne sitä, en voi jutella tuolle ihmiselle koska hän on mielestäni outo, en voi jutella tuolle ihmiselle, koska hän on minua nuorempi ja meillä ei ole kuitenkaan mitään yhteistä, ja niin edelleen. Siis mitä ihmettä ?

Ei noissa perusteluissa ole mitään järkeä. Jokainen meistä on Jumalan luomus, Jumalan mestariteos ja ihan yhtä arvokas. Jokainen meistä on erilainen, ja erilaisuus on rikkautta. Siksi ei ole olemassa toista samanlaista ihmistä kuin sinä olet.

Opetellaan muistamaan tämä. Rohkaistutaan Jeesuksen rakkaudesta ja mennään sanomaan vaikka vaan moi ja mitä kuuluu, sellaiselle ihmiselle, jota me ei ennen olla kohdattu. Sillä saattaa saada ystäviä, elämänmittaisia sellaisia, ja vaikkei saisikaan, niin sillä saattaa olla iso merkitys toisen itsetunnolle, tai se että kehut vaikkapa jonkun vaatetta tai kampausta voi piristää hänen kurjaa päiväänsä. Uskon, että jokaisella meistä on opittavaa tämän asian suhteen, niin myös minulla.

Seurakunta on Jumalan perhe, yksi ruumis, johon kaikki ovat tervetulleita. Jokainen meistä on Jumalan silmissä samalla viivalla ja jokainen Hänelle yhtä rakas.

Freedom is knowing your value!

Tänään:

♥  kuin iloseks voi hetkeksi tulla siitä, että saa tehtyä hyvän treenin ja hukuttautua tanssiin niin, että unohtaa kaiken muun ja on vaan siinä hetkessä
♥  näkee ihmisen, josta just ajatteli ettei varmaan nää sitä pitkään aikaa ja sitten kuitenkin näkee sen
♥  useita kuppeja kahvia
♥ talvimaisemat
♥ sovitut jutut tulevaisuudessa, joista tietää, että tulee hyvä mieli

Joku sanoisi eräästä tänään mulle tapahtuneesta jutusta, että toihan on selkeetä sattumaa. Mutta musta se saatto myös olla Jumalasta. Sitä paitsi en edes usko sattumaan. Ihminen, joka oli  tukena, luotettava ja helposti lähestyttävä. Ei olla nähty ikuisuuksiin, just mietin kuin kiva olis nähdä, mutta ei kuitenkaan varmaan nähdä. Ja sitten vahingossa tavataan, saan halauksen ja ehditään vaihtaa pikaiset kuulumiset. Parasta on se kun joku sanoo, meidän täytyy nähdä ja jutella. Se on parasta silloin, kun tietää toisen oikeasti tarkoittavan sitä, ja tietää että se aika varmasti toteutuukin.. ainakin niin kovasti kovasti toivon !

Reason to be here

Koska en ole kovin persoonallinen persoona niin hyödynnän postausideana ideaa, joka on aika monessa muussakin blogissa, mutta ei se haittaa, ainakaan minua.

Vuosi 2012 on paketissa, ollut itse asiassa jo hetken aikaa. Mitä vuodesta 2012 jäi käteen ? Mitä suunnittelin tai millainen kuvittelin vuoden 2012 olevan ?

Toivon vuoden vaihtuessa vuodesta 2011 vuoteen 2012, että vuosi 2012 olisi parempi, kuin muutamat edelliset vuodet olivat olleet. Että se voisi tarjota jotain hyvää. Totta kai tiesin tästä haaveillessani, että myös vastoinkäymiset kuuluvat elämään, mutta vuosi 2012 yllätti monella tapaa. Toivoin, että vuosi 2012 tarjoisi jonkin positiivisen yllätyksen, sellaisen tavallista yllätystä vähän isomman, jonkin haaveen joka toteutuisi. Toivoin ylppäreitten menevät hyvin. Haaveilin siitä että syksyllä 12 lähtisin Austraaliaan opetuslapseuskouluun, ja jos en syksyllä niin viimeistään keväällä 2013. Haaveilin, että haen yhteihaussa kanttoriksi.

 

 

Tähän vuoteen on mahtunut kourallinen hyviä hetkiä, tärkeitä ihmisiä ja iloisia asioita. Mutta sen lisäksi enemmän kuin noita, tähän vuoteen on mahtunut sangoittain vastoinkäymisiä, pieniä ja suuria. Omassa elämässä ja rakkaiden elämissä. Päällimäisenä kuluneesta vuodesta on jäänyt voimaton olo. Käteen on jäänyt paljon pettymyksiä.

 

Toivoin, että ylppärit menisivät hyvin. Eivät menneet. Paljosta lukemisesta ja valmistautumisesta ei ollut apua, ja käteen lävähtivät säälittävän keskinkertaiset paperit. Haaveilin kanttorin urasta ja opiskelusta kanttoriksi. Pianon soittotaitoni olivat aivan liian alkeelliset, että edes ammattikorkeaan olisin päässyt opiskelemaan kirkkomusiikia ja minun täytyi luopua rakkaasta haaveestani, josta tuli käytännössä lähes mahdoton toteuttaa. Vaihdoin ammattitoivetta moneen kertaan ja lopulta päädyin nykyiseen opiskelupaikkaani, joka on ihan ok. Alkusyksyn rakkaus opiskelua kohtaan on hiipunut ja tuntuu tuskalta taas hetken päästä palata koulunpenkille.

 

Haaveilin lähdöstä opetuslapseuskouluun. Annoin toisten ihmisten vaikuttaa päätökseeni lähdöstä ja lykkäsin haavettani, ehkä vain väliaikaisesti, tai ehkä se jää kokonaan toteutumatta. Kyllä usemman kerran olen miettinyt, miksi en lähtenyt. Tuntuu, että niin kovasti vain haluaisi päästä jonnekkin kauas pois, edes hetkeksi aikaa. Irtiotto olisi ollut paikallaan. Välillä tuntuu, että voisin antaa mitä vain saadakseni olla nyt siellä.

 

Elämässäni oli myös positiivinen iso yllätys, jonka en koskaan uskonut toteutuvan, ihminen, josta tuli hetkeksi elämäni tärkein. Mutta tälle vuodelle tyypilliseen tapaan sekään ei kestänyt. Oikeastaan en jaksa enää uskoa vastaavan tilanteen toistumiseen. Uskon ikuiseen elämään, Jumalan ansiosta, mutten usko enää ikuiseen rakkauteen. En ainakaan ihmiseltä ihmiselle.En omalla kohdallani.

 

Lisäksi mukaan on mahtunut useita pieniä ja isoja vastoinkäymisiä ja kamppailuja omassa elämässä ja lähipiirissä. Pidän niitä kuitenkin sen verran henkilökohtaisina, että jaan ne  vain harvoille ja valituille ja siksi en niistä tänne kirjoita, en vaikka pyytäisitte.

 

Ainoita hyviä asioita tässä vuodessa on ollut se, että vastoinkäymisten myötä yhä enemmän olen opetellut hakemaan turvaa Jumalasta ja apua Jumalalta .Rukoillut asioitten ja ihmisten puolesta. Se ei tarkoita , että olisin kokenut, että Jumala on tosi lähellä mua, päinvastoin. Uskon silti, että tällä Jumala on halunnut kirkastaa sitä, että Häneltä voin pyytää apua ja neuvoja. Onhan siitä todistuksena toiseksi paras opiskelupaikka ja vuokra-asunto, jossa asustella.

 

 

 

 

6 Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä. (Fil.1:6)

 

Tämän raamatunkohdan sain rohkaisuksi kuluneella viikolla. Siihen luottaen jatkan elämääni ja toivon, että vuosi 2013 kohtelee minua ja muita hellemmin.